Tyyliä ja muotia käsittelevissä blogeissa pohditaan paljon oman tyylin ydintä – nämä kirjoitukset tarjoavat usein todella kiinnostavia, tuoreita ja oivaltavia analyysejä pukeutumisen merkityksestä kirjoittajan identiteetille ja koko persoonan rakentumiselle. Melko usein kirjoitusten päämääränä on myös hahmotella oman tyylin rajoja ja luonnostella “tyylisääntöjä” tai “pukeutumisohjeita” oman tyylin napakoittamiseksi ja selkiyttämiseksi.
Olen tehnyt tätä itsekin. Ja siitä todellakin on hyötyä! Oli kerrassaan opettavaista hahmotella omaa tyyliä muutamien keskeisten roolien tai tyylihahmojen kautta – ja vähintäänkin yhtä tärkeää oivaltaa että olen eri lookeja toteuttaessanikin olemukseltani poikamainen ja tyttömäinen, tyttömäinen ja poikamainen.
Tyylin kehittyminen on prosessi, samoin siihen liittyvä introspektio ja itsetutkiskelu. Toisinaan omia ajatusmalleja on syytä pohtia uudelleen, kuten Anukin taannoin omassa mainiossa tekstissään teki, ja vähän samansuuntaisen projektin äärellä olen tässä nyt itsekin. Mitä enemmän oman tyylini rakentumista pohdin, sitä selvemmin minusta tuntuu, etten halua – eikä minun edes kannata! – pyrkiä edellä mainitsemieni tyylillisiä suuntaviivoja tarkempien tyylisääntöjen tai omien henk. koht. pukeutumisohjeiden konstruoimiseen. Tämä huomio aiheuttaa minussa osittain hämmennystä ja ristiriitaisia tunteita, sillä olen tyypillisesti ihminen, jolle erilaiset määrittelyt ovat hyvin rakkaita. Mutta silti.
Olen nimittäin huomannut, että pidän hyvin erilaisista ja yllättävistäkin asioista – ja mikäli seuraisin tyylini kehityksessä jotakin tiettyjä tarkkoja sääntöjä, voisin kulkea onneni ohi varsin usein. Jos minulla olisi pukeutumissääntöjä, ne voisivat olla esim. “En käytä keltaista/vihreää/kietaisupaitaa/pitsiä/turkkia…” En kuitenkaan halua lukita ajatteluani tällaisiin asetelmiin, sillä vaikka en yleensä pidä keltaisesta (eikä se minulle yleensä edes sovi!), eräs hurmaavimmista second hand –löydöistäni ikinä on juuri kirkkaankeltainen silkkitakki. Ja vaikka koen oloni vihreissä vaatteissa yleensä epämukavaksi, kaapistani löytyy mm. Ilveksenkujan niukka, vihreä silkkijakku sekä hiljattain eräältä pihakirppikseltä löytynyt tummanvihreä silkkineule, joita rakastan. Nykyään ajattelenkin, että lähtökohtaisesti pidän kaikista väreistä, kunhan sopiva sävy vain tulee vastaan. Mitä järkeä on sulkeistaa itseltään asioita tyyliin “vihreä ja violetti eivät ole minun värejäni”? Värit ovat suunnattoman nautittavia – ja olen huomannut että kaikesta löytyy myös sävyjä, jotka ovat minun juttuni! Sama pätee myös vaatteisiin: kukkamekot eivät keskimäärin ole minun mieleeni, mutta jotkin eksemplaarit sitten sitäkin enemmän. Ja kuoseihin: gingham-ruutu tai raidat eivät yleensä tunnu omilta, mutta niistäkin löytyy vaatekappaleita, joihin ihastun hillittömästi.
Jos ei ole sääntöjä, miten sitten valitsen vaatteeni? Intuitiivisesti! Muistan kun erään kerran ajelin kummisetäni kyydissä kohti Raumaa. Olimme menossa paikkaan, jossa hänkään ei koskaan aikaisemmin ollut vieraillut – eipä hän silti ollut juuri viitsinyt ottaa reitistä selkoa. Minä, joka yleensä puserran kädet hikisenä karttaa, olin vähän huolissani: mahdammeko ehtiä ajoissa oikeaan osoitteeseen. “Intuitiolla perille”, oli vastaus. Ja tietenkin löysimme ja ehdimme. Tuolla kertaa taisi tosin olla onnikin matkassa. Mutta intuitiota olen joka tapauksessa arvostanut sittemmin koko ajan enemmän. Jos missä, niin tyyliasioissa vaistoaan kannattaa kuunnella – eikä yritää kätkeä intuitionsa ääntä “rationaalisesti” rakennettujen sääntöjen alle. Intuitio antaa tilaa yllätyksille – itsensäkin yllättämiselle – sekä tietylle leikkisyydelle, joka pukeutumiseen ja tyyliin minusta olemuksellisesti kuuluu. Eihän kyse ole haudanvakavasta asiasta, vaan jostakin sellaisesta, jonka pitäisi ilahduttaa minua, kenties toisiakin, ja keventää laahaavaa askelta tylsimpänäkin päivänä!
Tyyliasioissa uskon tunnistamiseen, omaksi löytämiseen. Kaikkein selvimmin tämän huomaa kirpputorilla, jossa vastassa on suunnaton massa kauheuksia – ja seassa sitten mahdollisesti muutama helmi, joihin tartun riemuissani. Mies hämmästelee toisinaan, miten nopeasti tämä erottelu minulta yleensä käy. Tottakin: en ikinä plärää rekkejä tai hyllyjä kuin hetken - ja jos saan vähän kehaista itseäni, en tee hutihankintoja nykyään käytännössä lainkaan. Makuni on siis kaikessa epämääräisyydessään varsin varma. Tunnistan yleensä muutamssa minuutissa potentiaaliset yksilöt, ja näin homma käsittääkseni pelaa monilla muillakin (suht. kokeneneilla) kirpparikävijöillä. Mutta miten se tapahtuu? Miten tunnistus jonkin tietyn vaatteen kohdalla syntyy?
Ensinnäkin, olen materiaalifriikki. Metsästän silkkiä, valuvaa viskoosia, sopivasti ja kauniisti kulahtanutta nahkaa, hienoja villoja ja laatuisaa puuvillaa toki myös. Usein oikean vaatteen tunnistus liittyykin materiaaliin: kirpputorin akryylipaljouden keskeltä silkit bongaa helposti – ja varsin usein ko. vaate paljastuu muutenkin kiinnostavaksi. Lisäksi luulen, että sekä alitajuisesti että tietoisesti etsin vaatteessa aina tiettyä räväkkyyttä, ns. överifaktoria. Haluan erottua ja nautin huomiosta – kyllä vaan – ja teen sen mielelläni, kunhan lopputulos on minun näköiseni ja oloiseni, ei siis väkinäinen tai teennäinen “hei, puin nämä vaatteet päälle, jotta huomaisitte minut”. Niinpä itsestään ääntäpitämättömän eleettömät vaatteet jäävät käytännössä aina tunnistamiseni ulkopuolelle (poikkeuksena tässäkin toki vaatteet, jotka ovat niin klassisen eleettömiä ja minimalistisen fantastisia, että ne ovat jo övereitä, kuten vaikkapa jotkin hienosti räätälöidyt, yksinkertaiset takit). Olen niin vanha ja väsynyt, että itseäni piristääkseni vedän aina mieluummin aavistuksen överiksi kuin jarruttelen turhaan. Lisäksi en koskaan tyrmää vaatetta siksi, että se vaikuttaa minusta rumalta tai kummalliselta. Ruma voi olla vain ruma. Mutta toisaalta oikeanlainen rumuus, tai kenties oikeammin epäsovinnaisuus tai outous, tekee vaatteesta usein ihan parhaan. Monimerkityksellisen, ristiriitaisen, moniäänisen. Esim. kasari- ja ysärivaatteissa on minusta paljon tällaista houkuttavaa rumuutta – ehkä siksikin pidän näistä vuosikymmenistä niin paljon. Miten esimerkiksi tulisinkaan toimeen ilman kiiltäviä, porkkananmallisia salihousujani! Toisaalta tällaiset mieltymykseni tekevät tyylisääntöjen rakentamisen erityisen vaikeaksi: “oikeanlaisen” outouden tai rumuuden tunnistaminen vaatteessa on nimenomaan tunnistamista, ei sitä kykene selittämään. On valtavan vaikea määritellä, miksi jokin omituinen vaate on totaalisen no-no, toinen taas loistokas. Parasta vain luottaa fiilikseen.
Annan itseni siis mieltyä mitä kummallisimpiin vaatteisiin ja suon itselleni mahdollisuuden rakentaa tyyliäni koko ajan uusiin, itselleni vielä tuntemattomiinkin suuntiin. Se on nautittavaa – rakastan sitä! Mutta on siinä omat ongelmansakin. Rajattomuus tekee minusta kyltymättömän hamstraajan. Minulla on kyllä klassikkolistani, jonka pohjalta pyrin tekemään hankintoja, mutta klassikoiden rinnalla teen jatkuvasti muita hankintoja, tulen löytäneeksi itselleni uusia klassikoita, ja niin edelleen. Pelkään pahoin ettei vaatekaappini taida koskaan tuntua valmiilta, sillä aina kun kuvittelen etten tarvitse tai halua enää mitään, löydän kuitenkin jotakin mahtavaa, joka on “pakko” saada. Kaappitila alkaa jossain kohtaa loppua, talouskin voi kaatua, enkä periaatteessa arvosta ensinkään holtitonta kaman keräämistä: ehkä tarvitsisin kuitenkin jotain sääntöjä hankintavimmaani hillitsemään? Luulen, että tällaisessa funktiossa moni muukin sääntöjä itselleen rakentaa toivoen että ne auttavat hillitsemään omia kulutushimoja koko ajan kasvavan tarjonnan seassa.
Vaan kun en halua sääntöjä – viva la libertad! Toisaalta kun silmäilen nyt kirjoittamaani, huomaan että eräänlaisia sääntöjä tässäkin jälleen alkaa hahmottua, kun omia valintojani tarkemmin analysoin. Pitäisiköhän sittenkin lisätä otsikkoon vielä kysymysmerkki? Ei. Liian ysäriä. Tai ainakin minun makuuni ihan vääränlaista ysäriä.
Herättääkö tämä jotain mietteitä arvoisissa lukijoissa?
Koska mulla on iskenyt päälle sellainen pukeutumissyksy, jonka ainoa sääntö on pukeutua niihin vaatekappaleisiin, jotka mahtuvat päälle ja ovat puhtaana (osa äitiyshousuistakin on jo hylätty kaappiin liian pienen vyötärön takia ja kengistä umpiturvonneisiin pullajalkoihini sopii ehkä kolmesta viiteen paria, ja jotenkin ihmeesti aterioista rötvääntyy nolottavan usein jotain mahan päälle), olen etäännyttänyt itseni tietoisesti oman tyylin pohtimisesta. Sen sijaan innostuin teoriasta: etsiydyin kirjastomme vaatimattoman muotihistoria-hyllyn äärelle ja raahasin kotiin muutaman teoksen.
Yksikään ei ole osaston vaatimattomuudesta johtuen erityisen uusi, mutta niiden lukeminen ja katseleminen on silti kiehtovaa. Kun on muodostanut mielipiteitä asuista ja tehnyt ostopäätöksiä jonkinlaisen olettamansa yleissivistyksen, intuitition ja “toi on kiva”-maun perusteella, on hyvä huomata, miten ohuella pohjalla sitä silti on liikkunut, ja ilahtua siitä, että sitä pohjaa pystyy myös rakentamaan.
Varsinaista aihetta sivuten tuli vielä mieleen, että ihmiset, jotka väittävät kaikkein tiukimmin, ettei pukeutuminen pahemmin kiinnosta, tietävät yleensä kaikkein tiukimmin, mitä eivät missään nimessä pukisi päälleen - monet ns. suomalaiset perusmiehet lukeutuvat ryhmään.
hassua, mä juuri pohdiskelin samanmoisia asioita, kun olen kirjoitellut nykistä mukaan tarttuneista jutuista ja niiden järkevyydestä – tulossa pian myös blogiin tuo juttu.
mulla on muutama kroppaan liittyvä rajoite (ei vajaita poolokauluksia tai korkeita röyhelökauluksia, koska näytän siltä e.t.:ltä) sekä inhokkivärejä (joita tosin sun laillasi ostan joissakin sävyissä sitten kuitenkin), mutta muuten annan mennä. ja intuitiolla, vahvasti.
Kirjoituksesi oli niin pelkkää oivaltavaa pohdintaa, että saatoin vain nyökkäillä ja toistella mielessäni: ”Juuri näin.”
Siksi haluan vain mainita, että nämä seuraavat kappaleet olisivat voineet olla minun näppäimistöltäni:
”Haluan erottua ja nautin huomiosta – kyllä vaan – ja teen sen mielelläni, kunhan lopputulos on minun näköiseni ja oloiseni, ei siis väkinäinen tai teennäinen ’hei, puin nämä vaatteet päälle, jotta huomaisitte minut’.”
”Rajattomuus tekee minusta kyltymättömän hamstraajan.”
”Pelkään pahoin ettei vaatekaappini taida koskaan tuntua valmiilta, sillä aina kun kuvittelen etten tarvitse tai halua enää mitään, löydän kuitenkin jotakin mahtavaa, joka on ’pakko’ saada.”
”Luulen, että tällaisessa funktiossa moni muukin sääntöjä itselleen rakentaa toivoen että ne auttavat hillitsemään omia kulutushimoja koko ajan kasvavan tarjonnan seassa.”
Anna, sä ja sun blogi olette niin parhaita!
Meirämmuari, tunnen sympatiaa sua kohtaan, mä kuljin viime talven mammakaavuissa (ja huhtikuun loppuun asti UGG-bootseissa, kun muut kengät eivät mahtuneet). Mulle jäi mysteeriksi, miten se iso maha vaikutti ruoan rötväämiseen rinnuksille - ellei sitten niin, että rötvään normaalistikin yhtä paljon, mutta se menee suoraan maahan (tai pöydälle). Mun on just kohta tarkoitus kirjoittaa omaan blogiini juttua siitä, miten hienoa on saada kapea siluetti takaisin pallomaha- ja raskauskilokausien jälkeen. Palaan siis asiaan…
Tuosta intuitiosta sen verran, että mä taidan hoitaa kaikki asiat elämässäni intuitiolla. Yleensä hommat menevät metsään aina, kun yritän sotkea järkeä sekaan.
Ja mitä tulee hamstraamiseen - mä olen ilmeisesti luonnonoikku, koska pyrin just päinvastaiseen. Mulla on tälläkin hetkellä sängyn päällä pinkka ylimääräisiä vaatteita, jotka eivät mahdu kaappiin (tai mahtuisivat, jos sulloisin, mutten halua, koska tahdon pitää sen järjestyksessä) ja joista pitäisi päästä eroon tai arkistoida johonkin, ja mieheni nauroi, että miten naisella voi olla vaatteita liikaa. Mun päämääräni kaikissa hankinnoissa ja tyylipohdinnoissa on se, että voisin kiskoa kaapista päälleni suunnilleen mitä käteen sattuu osumaan ja kaikki toimisivat keskenään yhteen.
Luin tekstisi jo aamupäivällä ja kirosin, etten heti kerennyt kommentoimaan. Olen pyöritellyt aihetta mielessäni koko päivän, hyvä teksti siis!
Osan pohdinnoistasi allekirjoitan ihan täysin: Vaikka itse olen kova tyttö latelemaan “sääntöjäni” - mulla on tuol jopa sellainen kategoria - silti en koe sulkevani kauhean helposti asioita tyylistäni pois. Sit taas TOISAALTA mulla on vahvana toi Anun mainitsema tarve selkeään vaatevarastoon. Ahdistun, jos mulla on “epäselviä” vaatteita käyttämättömänä komerossa - tosin nyt just hillitsen haluani päästä eroon yhtään mistään. Tän hetkisen vaatevaraston kaikki osat on harkittu ajatuksella, ja pohjimmiltani tiedän, että niille tulee käyttöä.
Mä ihailen sun tyyliä ottaa haltuun ja kokeilla erikoisia juttuja. Itse en koe olevani ihan noin monipuolinen pukeutuja. Mulla on vahva kaipuu “univormuihin”, millä tarkoitan asun rakennetta, jonka sisällä eri osat sinänsä voi vaihdella. Sit lisäksi tällä hetkellä mä en kaipaa kauheasti uusia juttuja “haltuunotettavaksi”, joten en oo edes kauheasti kirppilöytänyt viime aikoina.
Mä ajattelen ehkä jotenkin niin, että kun mun persoona, työ ja vähän kaikki on hyvin häilyväistä, etsin turvaa strukturoidusta ulkoasusta. Joka sitten taas tottumattomaan silmään saattaa näyttää hyvinkin hasardilta… Pointti on se, että mä haluan ITSE selvittää itselleni, mikä mulla toimii, ja turvautua sit niihin. Esim. kuluneella viikolla univormuni koostui joko kapeista tai pussittavista housuista, jollain tavalla revityistä paidoista, jämäkästä jakusta ja nikkapituisista korkokengistä, ja mulla oli itsevarma, “minunnäköiseni” olo hyvin erilaisissa tilanteissa ja erilaisten ihmisten kanssa.
Sit vielä… On sääntöjä ja sääntöjä. Mun mielestä vaikkapa havainto, ettei “turtle neck” näytä ja tunnu omalta on jotenkin Eri Asia kuin vannoa et mä en IKINÄ pukeudu “johonkin-joka-just-on-tulossa-muotiin”, ts. ennakkoluuloisuus. Joskus musta tuntuu, että tiukimmat pukeutumissäännöt on tyylillisesti aika epäkiinnostavilla ihmisillä - niillä samoilla, jotka ovat pian perumassa sanojaan, kun joku “kauhee” trendiasia (haaremihousuista korkeävyötäröisiin farkkuihin) lyö itsensä läpi massamuotina.
Mun tärkeimmät “säännöt” tässä pikkuhiljaa hahmottuneessa ja edelleen hahmottuvassa tyylissäni taitavat olla: Jotain/paljon maskuliinia, “puhtaat” linjat, pituuden hyödyntäminen, ei pieniä kuvioita kasvojen lähelle (mun naama hukkuu muuten), ja se, että vaatetta venyttelee, ruttailee, käärii, rullaa, napittaa liian vähän, tai jollain muulla tavalla ottaa sen omakseen pukiessaan. Nämä peruslinjat antavat sit hurjasti tilaa innostua ja inspiroitua, ja ennnkaikkea yhdistellä jo olevaa!
Kiitos ajattelun aiheesta!
Kirjoitat taas jälleen asiaa! Minusta on kiva määritellä tyylilleen ne tietyt perustat, mutta sitten toteuttaa sitä juttua tietynlaisella leikittelyllä, kehittää ja venyttää sitä omaa tyyliään. Koetella sen rajoja. Joskus se kirpaisee, joskus taas tulee tehtyä ahaa-elämyksiä.
Itsellä vaikuttaa myös tuo fiilis, intuitio ehkä kaikista eniten, syksyisin löydän sen draamakuningattaren, joka rakastaa pöyhkeitä mekkoja, keväällä ja kesällä taas se tietty kepeys on enemmän näissä fiiliksissä läsnä. Talvella sitten synkistellään. Toki myös inspiroidun sen hetken muodista, vaatetarjonnasta, mutta teen sen oman tyylisesti, siis ne jutut, jotka sopivat siihen omaan tyyliin. Tämä kohta sisältää muuten myös tuon ensimmäisen kappaleen “koetella sen rajoja”-lausahduksen, sillä monesti ne no-no-vaatteet ovat näiden kokeilujen pohjalta todettuja
Mulla on eniten ehkä ongelmana kirppiksillä mun huono muisti. Joskus kyllä muistan pitää silmät auki niiden asioiden varalta, joita yritän etsiä, usein se kääntyy sellaiseksi tavarapaljouden ihasteluksi sekä vihasteluksi, enkä enää muista, mitä olin hakemassa. Hmm, ehkäpä ens kirppisreissulle lähdetään paperisen ostoslistan kanssa?:D
Hei kiitos kaikille ihan mahtavista kommenteista!!!
Meiränmuori, muotikirjathan on tosiaan ihan parhaita!! Luulen että oma eklektinen tyylini on paljolti peräisin juurikin siitä, että olen lukenut aika paljon kaikkea muotiin liittyvää (sekä harrastusmielessä että ammatillisista syistä johtuen). Kirjat inspiroivat yhä uusien juttujen ääreen ja auttavat hahmottamaan ja ymmärtämään omia mieltymyksiä paremmin ja paremmin.
On muuten ihan totta tuo, että erilaisia tiukkoja pukeutumissääntöjä on yleensä eniten ihmisillä, jotka asiassa ovat vähiten harrastuneita (ja näin kenties myös vähiten perillä tyylien kirjosta ja mahdollisuuksista).
stellagee, jep, mullakin on tiettyjä vartalon mittasuhteisiin (esim. se et oon aikas lyhyt jne.) liittyviä “sääntöjä”, mut en silleen laske niitä varsinaisiksi pukeutumissäännöiksi vaan pidän pikemminkin selviönä sitä, että oma kroppa ja mittasuhteet jollakin tasolla rajoittavat tai määrittävät vaatehankintoja ja tyyliä.
Vimps, kiitos ihanasta kommentistasi, kultsi!
Ite oot paras!
Anu, oman silhuetin takaisinsaaminen on todellakin ihan mahtavaa raskauden jälkeen! Muistan miten fiiliksissä mäkin olin - ja itse asiassa luulen että kaikesta tuosta oma tyylini sai kerrassaan uutta potkua.
Meillä on tosiaan aika päinvastaiset pyrinnöt, sillä mä tosiaan en halua että kaikki vaatekaapistani löytyvät kuteet mätsäävät toisiinsa. Mä oikeastaan nimenomaan haluan että sieltä löytyy sekalainen (mutta tietenkin tarkkaan harkittu!) kokonaisuus juttuja, jotka mahdollistavat mun tyylini ja persoonani kaikkien puolten esiinpääsyn. Ja mä tykkään sommitella kirjavasta valikoimastani aina uusia (kummallisiakin, mut who cares!) yhdistelmiä. Ymmärrän kyl hyvin sun tyylipyrkimyksien pointit, mutta mulle ne (ainakin tällä hetkellä) olisivat turhan rajoittavia.
sugar kane, kiitos ystäväni! Ihana kommentti!
Mun työkuviot on tosi sekalaisia ja teen tosi erilaisia juttuja, mut mä puolestani koen että on hyvä että mun tyylikin kuvastaa mun persoonan ja touhujen moniulotteisuutta. Kukin tavallaan!
Mä muuten ihailen kovasti sun tyylin koherenssia - ja sun hyviä pukeutumisajatuksia. Jaan myös hyvin pitkälti samat mieltymykset sun kanssa, mikä on tietty jo tullut moneen kertaan selväksi.
Oot ihan oikeassa: on tietenkin sääntöjä ja sääntöjä. Kuten tossa aikaisemminkin stellageelle sanon, esim. nää vartalon mittasuhteisiin liittyvät jutut on mulle vähän eri asia kuin “puhtaasti” makuun ja esteettisiin mieltymyksiin liittyvät säännöt.
Salka, kiitos! On ihan totta että vuodenajat vaikuttavat tosi paljon pukeutumisfiilikseen - niin se on mullakin. Se on mahtavaa!
Ja joo: kirpparille ehdottomasti musta kannattaa ottaa lista mukaan! Mä esim. yleensä pidän “klassikkolistaani” mukana jotta muistan mitä olinkaan oikeasti vailla - mut toisaalta pidän toki silmät auki “iloisten yllätysten” varalta.
Anna, mä viel jatkaisin tätä oman napani kaivelua (kas kun ei se oma blogi mihinkään riitä): Toi on hyvä huomio, että sun monipuolinen pukeutumistyyli kuvastaa sun monialaista tekemistä, ja uskon, että se on erittäin sinua! Mulla taas oli jotenkin niin kauan se “minä” hukassa, et nyt kun sen ulkoinen ilmentymä (joka siis on jatkuvasti tietyissä hyvin vaikeasti sanallistettavissa rajoissa muuttuvaa tai evoloituvaa tai mitä vaan) on mulla jotakuinkin hallussa, mä haluan näyttää “samalta minulta” ihan kaikkialla, ja nyt oonkin innoissani kun olen onnistunut luomaan lookeja, joilla olen “minä” työhaastatteluista baariin, opetustilanteesta kaupungilla säntäilyyn. (Se, ovatko nämä lookit “sopivia” tai toimivia tai kiinnostavia muiden mielestä on eri asia.)
Sit mä mietin tuota intuitiota, kun mulle on jotenkin täysin mahdoton ajatus “puhtaasta” vaistosta, vaan mua kiinnostaa just sen purkaminen, mistä se “mun oma maku”, mihin sit ne uudet löydöt “Intuitiivisesti” sopii, oikein rakentuu.
Mut tosiaan, nyt hiihdellään taas ihan eri leveleillä kuin siinä perusmuotipuheessa, jossa mennään tasolla “eka vihasin pillifarkkui, mut sit olinkin ihan että jee! Nyt vihaan leveitä lahkeita!”. Siksi rakastankin sun blogia, hani! Huomenna saat kuulla tätä jauhantaa pitkästä aikaa livenä, jee!
Sugar kane, ymmärrän sun pointin hyvin. Ja sun lookit ehdottomasti on aina hyvin toimivia ja kiinnostavia!!
Ja juu, vaikka tässä jutussa haluankin nostaa esiin intuition roolia tyylivalinnoissani, se ei tietenkään meinaa sitä että olisin menossa jotenkin tuon mystisen intuition taakse “piiloon” tulevissa tyyliä käsittelevissä pohdinnoissani. Syiden ja merkitysten purkaminen - ts. se, miksi joku juttu sitten mahtaakaan mua intuitiivisesti puhutella, on minusta ihan loputtoman mielenkiintoista, ja pyrin jatkossakin pääsemään perille omien valintojeni taustoista ja syistä. Oon ihan samaa mieltä siitä, että se oman maun ja mieltymysten purkaminen juuri kiinnostavaa onkin! Tässä vaan lähinnä tarkoitus oli nostaa esiin sellaisen vaistonvaraisen löytämisen merkitystä vaatteen valintaprosessissa.
Oli ihan mahtavaa nähdä! Voi kun nähtäis taas pian uudelleen!!
I congratulate, you were visited with simply brilliant idea