Taidan olla vanha – tulkintani perustuu tällä kertaa siihen, että huomaan nykyään kiinnostuvani lähes poikkeuksetta vain vanhojen kehäkettujen musiikillisista tuotoksista; usein vielä sellaisten jotka olivat suosikkejani jo teini-iässä. Uutuudet ja kuumimmat trendit sen sijaan menevät lähes poikkeuksetta yli hilseen – ei täti vaan ymmärrä enää. Myös aikaa uutuuksien seuraamiseen on ratkaisevasti vähemmän kuin joskus muinoin.
Pidin lapsena ja nuorena Gunnareista, olenhan sielultani ja sydämeltäni aina ollut rok. Guns ‘N Rosesin tuotannossa on kyllä paljon luokatonta rapaa (enkä koskaan halunnut naimisiin yhdenkään Gunnarin kanssa!), mutta pidin paljon Appetite for Destruction sekä Use Your Illusion I & II –levyistä. Kiinnostuin bändistä ja Axl’ista hiljattain uudelleen kun viime syksynä luin Mick Wallin kirjoittaman W.A.R. Axl-elämäkerran. Kirja oli kiehtova ja koukuttava ja toi etäisesti mieleen myös kaikkien aikojen suursuosikkini, rok-dekadenssin suurenmoisen ylistyslaulun, The Dirt’in. Törkytehtaan hurjista tunnelmista muistutti etenkin kirjan alkuosa; loppupäässä märehditään lähinnä Axl’n päättymättömältä tuntuvaa viimeisintä levyprojektia. Tämä tuntui syksyllä kirjaa lukiessa tylsältä: miksi jauhaa näin pitkästi levystä, jota emme koskaan pääse kuulemaan! Vaan pääsimmepä kuitenkin.
Koska Chinese Democracy -levyä väsättiin niin pitkään, suurin osa huomiosta onkin kohdistunut siihen, että levy ylipäätään ilmestyi, ei sen musiikillisiin ansioihin tai puutteisiin. Myös Mies ja minä ostimme levyn lähinnä oletetun (ja todellisenkin) korniuden houkuttelemana: millainen on tämä Axl’n ikuisuusprojekti ja Dr. Pepperin painajainen?*
Se on hyvä levy. Itse asiassa niin hyvä, ettemme ole saaneet sitä levysoittimesta sen jälkeen kun se kolahti postiluukusta (mitä nyt Brucea tulee välillä kuunneltua, tietty). On toki sanottava, että rok-musiikkiin melko olennaisesti kuuluva spontaanius ei – yllätys, yllätys – juuri tällä levyllä kuulu. Chinese Democracy on hämmentävän tuotettu ja ylitsepursuava: kaikki biisit on tilkitty lähes kaottisen täyteen materiaalia ja ideoita (ja mitäs sanotte siitä, että esimerkiksi nimibiisissä soittaa viisi (!) eri kitaristia, mikä johtaa tietenkin edelläkuvattuihin seikkoihin). Mutta biisit ovat oikeasti tosi hyviä: levyllä ei ole juuri lainkaan turhanpäiväisiä täytebiisejä, vaan hyvää, paikoitellen jopa loistavaa materiaalia. Axl kuulostaa – onneksi – edelleen itseltään ja Bucketheadin kitarointi on nerokasta! Bucketheadin hämärä, irtonainen, omaperäinen kitarointi minusta juuri nostaakin levyn tavanomaista paremmaksi rok-levyksi. Kitarasoolot vinkuvat, kilisevät ja ujeltavat, lähes karkaavat, mutta kuitenkin pysyvät kuin ihmeen kaupalla kasassa. Ja tuovat levyyn tätiä miellyttävän, aavistuksellisen artsuvireen.
Mitenköhän hienon levyn saamme kuultavaksemme seuraavaksi, joskus 2020-luvulla? Hyvää kannattaa odottaa!
*(Ja juu, tiedän kyllä ettei levy kulje virallisesti Axl’n vaan Guns ‘N Rosesin nimellä, mutta minulle se on Axl’n levy, sillä muita alkuperäisiä Gunnareita ei levyllä näy.)
nää on näitä, the cure ilman robertia ei vaan ole the cure vaikka muut jäsenet on vuosien mittaa vaihdellu. ja ajatus et queen julkasis esim uutta musaa tuntuu raskaalta koska freddie oli niin vahvasti queenin keulakuva.
mulle guns ‘n roses on lähinnä axl (ja jossain määrin slash mut se sekotti jo pakkaa soittamala lennyn taustal..) ja eiköhän se niin oo et tuo on tosiaan aika pitkälle axl’n levy, tai siis onk niin et gunnarit = axl nykyään?
Mä olen löytänyt 2000-luvun aikana kaksi uutta lempparibändiä (Interpolin ja The Nationalin) ja toisaalta hirveän harva vanha bändi kykenee erityisen mielenkiintoisiin suorituksiin vuosikymmeniä suuruutensa aikojen jälkeen, joten uskon, että nykyajan bändeillä on vielä toivoa.
Tuota Chinese Democracya en ole vielä kuullut, täytyykin tsekata se jossain vaiheessa.
maire: Queen ilman Freddietä on sula mahdottomuus. Niin vain on! Ja tietty Cure on Cure vain Robertin kera…etenkin laulajat kyllä muodostavat ison osan koko bändin identiteetistä. Gunnarit taitaa tosiaan nykyään olla yhtä kuin Axl, sen verran taajaan on muu kokoonpano nykyisessä Gunnareissa vaihdellut. Vain Axl pysyy.
Anu: Juu, en mäkään toki ole toivoani menettänyt.
Uusia suosikkeja, kuten The National, tosiaan löytyy sentään aina joskus. (Interpolia mä en enää osaa pitää mitenkään uutena suosikkina; Turn On the Bright Lights ilmestyi 2002 ja mäkin aloin diggailla bändiä joskus 2003. Siitä on jo kuusi vuotta aikaa; ja tuolloin, toisin kuin nyt, mä tosiaan seurasin musamaailmaa vielä aika paljon aktiivisemmin.)
On ollut kiva huomata toisaalta, että menneiden vuosikymmenten musasta löytyy paljon sellaista kiinnostavaa, joka on itselle uutta (vaikka siis absoluuttisesti jo vanhaa olisikin). Mulle tällaisia viime vuosien rakkauksia ovat olleet esim. Porcupine Tree tai vaikkapa Neil Young (sedän alkupään tuotanto), jonka kanssa löysin vasta pari vuotta sitten.