Onneksi on Mies! Ilman häntä minulta olisi nimittäin saattanut jäädä väliin monta sellaista bändiä, joiden musiikkia rakastan. Ajattelenpa vaikka Interpolia, Toolia tai Opethia – kaikki ovat löytyneet Miehen ansiosta.
Tänä syksynä Mies on harrastanut pääasiassa hyvinkin raskasta musiikkia, ja olemme monet kerrat keskustelleet siitä, miten raskaan rockin puolella, erityisesti ns. post metallin piirissä, tehdään tällä hetkellä populaarimusiikin kiinnostavimpia ja avantgardeimpia juttuja. Raskaan musiikin puolelta löytyvä kokeellisuus on parhaimmillaan kiehtova sekoitus taiteellista kunnianhimoa sekä ennakkoluulottomuutta retkeillä niin 1900-luvun taidemusiikin, rock-musiikin eri genrejen kuin rankemman konemusiikinkin syövereissä. Helmien seulominen ja löytäminen valtavasta tarjonnasta on tietenkin melkoinen savotta. Mies on onneksi väsymättömän innostunut läpikäymään mitä hämärimpien bändien tuotoksia – minulta kärsivällisyys tahtoo loppua heti kesken. Niin paljon kuin tietynlaisesta hevistä pidänkin, ärsyynnyn vielä useammasta. Näyttäkää minulle vain jotakin älytöntä sankarihevistelyä tai aivotonta bläkkispelleilyä, niin tulen ihan sekopäiseksi! Onneksi Mies tuntee makuni ja osaa aina vinkata sopivia juttuja.
Kuten nytkin. The Ocean (joka on oikeastaan kollektiivi; mukana on mm. yhdeksän vokalistia eri kokoonpanoista sekä Berliinin filharmoonikkojen muusikkoja) on tehnyt minuun käsittämättömän suuren vaikutuksen, vaikka alku ei ihan helppo ollutkaan. Mutta onneksi jaksoin poiketa hieman omalta mukavuusalueeltani: ei kaiken tarvitse aina olla niin helppoa!
The Oceanin musiikki imee vaikutteita esimerkiksi sludge metallista, trashista, hard core punkista, progressiivisesta metallista sekä toisaalta 1900-luvun klassisesta musiikista: itse tunnistin heti esimerkiksi Prokofjevin, Sostakovitsin sekä erityisesti ikisuosikkini Bartokin kaikuja. Muistin vanhastaan ettei näiden säveltäjienkään musiikkiin ollut ensikuuntelemalla aivan yksinkertaista päästä sisään, mutta toisaalta sinnikäs tutustuminen paljasti todellisia aarteita. Oceanin kohdalla alkuhankaluuksia tosin eivät niinkään aiheuttaneet sävellykset itsessään, vaan tapa esittää niitä – erityisesti vokalisoinnit. Ja sanon tosiaan “vokalisoinnit” enkä “laulu”, sillä Oceanin biisejä ei useinkaan “lauleta”, vaan huudetaan, karjutaan ja muristaan (tai, kuten puhekielessä usein ilmaistaan, öristään). Lisäksi raakkumista ja kirkumista.
Erityisesti huutamiseen ja kirkumiseen tottuminen tuntui hankalalta; örinään olin Opethin musiikin myötä jo hieman tottunutkin. Opethin loistava laulusolisti Mikael Åkerfeldt on tosin öristessäänkin musikaalinen, jopa lyyrinen. Silti raaempaankin örinään oli helppo mieltyä, sillä olin jo entuudestaan tottunut suhtautumaan murinaan instrumentaalisesti. Murina on jotakin hyvin epäinhimillistä – itse asiassa se on lähinnä demonista, tai vaihtoehtoisesti tuo mieleen petoeläinten ääntelyä tai maan kuoren repeämisestä aiheutuvia raivokkaita ääniä.
Mutta huutaminen tuntui äkkiseltään aika hankalalta. Yritin etäännyttää itseni siitä ajatuksesta, että huutolaululla olisi mitään tekemistä ns. tavallisen laulun kanssa (kuten sillä ei olekaan!), ja jo tämä lähtökohdan muuttaminen toimi jälleen varsin hyvin. Huutaminen alkoi kuitenkin kiehtoa mieltäni koko ajan enemmän. Miksi se alunperin herätti minussa niin voimakkaita tunteita, vastenmielisyyttäkin?
Huutaminen ei tietenkään ole järin esteettistä, vaan jotakin hyvin rujoa ja alkukantaista. Itse asiassa esikulttuurista. Pieni vauvahan kommunikoi huutamalla, karjumalla, kiljumalla ja kirkumalla – ja niin pian kuin mahdollista, hänet pyritään vieroittamaan tästä tavastaan. Lapsen huuto on ahdistavaa ja kiusaannuttavaakin: miksi lapsi ilmaisee itseään niin äänekkäästi, etenkin ihmisten ilmoilla. “Älä huuda.” “Ole hiljempaa.” Jokainen lapsi oppii yleensä jossain vaiheessa suurimmaksi osaksi luopumaan huutamisesta. Suurelta osin on kyse tietenkin paremman kommunikaatiovälineen, eli puheen, oppimisesta, mutta yhtäältä myös sosiaalistumisesta ajatukseen, että huutaminen on jotakin ei-toivuttua ja väärää.
Aikuinen ihminen huutaa vain joutuessaan kokonaan itsensä ulkopuolelle, menettäessään kontrollin. Huuto ilmaisee voimakkaita fyysisiä ja psyykkisiä olotiloja, kuten kovaa kipua, tuskaa, raivoa, pelkoa tai ahdistusta. Toisaalta huudon kirjo ei rajoitu vain tunteiden ja tuntemusten negatiiviseen asteikkoon. Huutaa voi myös riemukkaassa tunnekuohussa (ajatelkaapa urheilukilpailuja tai vaikkapa rakkaan ihmisen yllättävää kohtaamista: kyllä siinäkin desibelit nousevat). Jotkut huutavat myös rakastellessaan: silloinkin kyse on irti päästämisestä, kontrollin häviämisestä. Huuto on äärimmäisten tunteiden ja tuntemusten kieli.
Äärimmäisyys muodossa tai toisessa on usein pelottavaa – niin huutokin. Toisaalta huuto voi olla myös tietoinen teko, tarkoituksellista vapautumista, kahleiden ja rajotteiden repimistä, irtautumista. Huudossa on voimaa, arkaaista energiaa.
The Oceanin musiikissa huuto sekä repii rikki että vapauttaa. Ja se todella toimii: teokset ilmaisevat hyvin intensiivisiä ja ehdottomia tunteita – itse tunnen kappaleet suorastaan fyysisesti. Erityisesti juuri huuto-osuudet saavat koko kehon jännittymään ja kihelmöimään. Olen jäänyt totaalisesti koukkuun huutolauluun! Olen ollut myös yllättynyt siitä, miten voimakkaan huutamisen yllykkeen kappaleet saavat aikaan. Älkää ihmetelkö jos joskus alan kiljua niin kovaa kuin kurkusta lähtee. Huuto vain odottaa tulemistaan.
Olen kunnolla ehtinyt tutustua tähän mennessä vain The Oceanin uusimpaan tuotokseen, vuonna 2007 ilmestyneeseen Precambrian-tuplalevyyn. Precambrianhan viittaa maailman syntyprosessiin liittyviin geologisiin kausiin – musiikki vie vähittäin kaaoksesta kohti yhtä aikaa jäsentyneempää ja monimutkaisempaa todellisuutta. Ensimmäinen levy, Hadean/Archaean on hyvin raaka ja kaoottinen. Toinen, Proteozoic, on seesteisempi, hitaampi, mutta aivan yhtä intensiivinen. Pehmeämmät ja melodisemmat osat puhtaine lauluosuuksineen vuorottelevat rosoisten, aggressiivisten huuto- ja murinaosuuksien kanssa. Vaikutelma on loistelias: vastakohtaiset musiikilliset elementit korostavat toisiaan todella upeasti.
Nämä laulut soivat päässäni lakkaamatta. Tämä totisesti on kaamoksen musiikkia.
P.S. Minua ilahduttaa salaperäisesti myös tietoisuus siitä, että The Ocean on monikansallisesta luonteestaan huolimatta nimenomaan berliiniläinen taideprojekti. Kaikki hieno taidetaan tehdä Berliinissä – ainakin kaikki avantgardein hieno, oli kyse sitten muodista, konemusiikista, tai kuten tässä tapauksessa, metallista. Päästäpä tutustumaan joskus kunnolla kaupungin keikkatarjontaan: lukemani mukaan The Ocean on aikoinaan ensi kerran esiintynyt eräällä laittomalla berliiniläisklubilla. Moista kun pääsisi joskus katsomaan!
P.P.S. Minua kiinnostaisi tietää, kuunteleeko lukijakunnasta kukaan metallia – muodossa tai toisessa? Ja jos, niin mitä? Tunnen usein, että olemme Miehen kanssa hieman…hm…erilaisia hevareita, mutta kai meidänlaisiamme sentään on muitakin? Ilmoittautukaa!
Luulenpa muuten, että Meidän Pariisissa keskitytään tulevina aikoina enemmän musiikkiin. Varmasti ainakin heviin! Musiikki inspiroi minua nyt enemmän kuin pitkään, pitkään aikaan.
Hih, toisenlaisia hevareita taitaa löytyä meidänkin taloudesta ;D Mies kuuntelee enemmän, laidasta laitaan, mutta eniten se menee tuonne sankarihevin puolelle sekä yhtyeisiin, jotka nykyisin lasketaan enemmän rockiksi kuin metalliksi/heviksi.
Itse intoudun aina silloin tällöin kuuntelemaan lähinnä Iron Maidenia sekä Type o negativea, Type o:n goottisoundi on vaan loistava, Maidenillakin tykkään nimenomaan niistä soundeista jotka painavat menemään höyryjunan lailla eteenpäin! Mutta noihin taitaakin se kuuntelu sitten rajoittua, nuorempana kuuntelin kyllä enemmän ja esim. Sentenced oli kovassa nosteessa, nykyään hmm, olen kai liian pop innostuakseni kunnon mättömusiikista ja ne yhtyeet joista tykkäilen ja joiden soundi on ns. raskas, luokitellaan enemmän sinne rockin puolelle
mun täytyy ihan verekseltään tunnustaa et hevi on mulle, tai no siis usein raskaampi musiikki, hiukan hankala pala. mun korviin kaikki eri genret kuulostaa hiukan samalta, mut must on fabuloivaa lukee “..esimerkiksi sludge metallista, trashista, hard core punkista, progressiivisesta metallista..” koska so far oon tienny et on metal ja speed metal ja that’s it, muuten kaikki on poppii ja klassist.. a life less complicated.
mut tajuun hyvin ton musiikin inspiroimisen, koska ite olen hyvin vahvasti musiikin vietävissä. lähtökohtasesti kuuntelen melkeen kaikkea ja must on tavallaan huvittavaa miten joku kappale sopii johonkin hetkeen ja toisaalta on hetkiä jollon tietty biisi ei vaan sovi, et se alkaa ihan konkrettisesti ärsyttään jos soi taustalla. hiuka samoin ku joku ruoka mikä ei vaan maistu, sitä ei saa syötyy. mulla on parhaillaan hiukan toinen ääripää kulutukses, oon ihan pärähtäny kylie minoquen kokoelmaan ja pariin hiuka vanhempaan kappaleeseen. kaikki menee tavallaan kausissa, yleensä syksyt on mulle aika melankolista aikaa ja komppaan siin mieles et sulla jyrää hevi. tää on eka syksy ku halajan tosi muovista ja ilosta poppia, kaikkee kliffaa ku vaan nostaa mielialaa ja takoo rytmii ja pakottaa jopa mun jalkoja hiukan, ihan vaan hiukan, nytkähtelemään.
mun muutama kaveri on hyvin into hevi (kaikkine alalajeineen, nyt tylysti niputan kaikki yhteen läjään..) ja oon koittanu kuunnella ja päästä sisään mut se ei vaan oo mun juttu. enkä ees tiiä mikä siinä on varsinaisesti. mut mun täytyy testailla noit sun antamii vinkkei ja kuunnella berliiniläist alkuörinää. koska uskon kans et berliinist tulee vaan helmipöllöö..
äää kirjoitin eilen pitkän kommentin ja ei se oo täällä? myh. se meni jotenki niin et ihana postaus anna, enpä oo hevii kuunnellu, paitsi joskus norjalaista ulveria.. jota ei ees välttämättä heviksi lueta. aloittivat bläkkisbändinä ja siirtyivät kokeelliseen elektroniseen? ja et nillä on hienoja visuaaleja myös.
http://ffffound.com/image/2d6d96eef3b307233eec174453412348a5714087?c=3399663
http://ffffound.com/image/f6b7122e758a23984e6f3699b6698886b9e14be9?c=4389497
http://ffffound.com/image/4a8586e097ff3f2b5c3cb1b2dcb110ef151ee4dc?c=4389506
Salka, mä kuuntelin teininä paljon kaikenlaista hard rockia ja “metallia” (Gunnareita, Metallicaa, myös Bon Jovia, heh-heh) sekä grungea (Nirvanaa ja Alice in Chainsia). Edelleen diggailen kovasti viimeksimainittuja, satunnaisesti Gunnareitakin sekä kovasti esim. Faith No Morea. Muuten makuni on muuttunut vain kummallisemmaksi ja kummallisemmaksi mörköilyksi. Sitä se vanheneminen teettää…
Jaakko, hevarit ovat aivan piinaavan tarkkoja kaikista niistä kymmenistä ja taas kymmenistä hevin genreistä ja alalajeista joita on keksitty; tuskin niitä missään populaarimusiikin lajissa on niin paljon kuin just metallissa! Pääsette varmaan täälläkin tutustumaan vielä muihinkin kuin näihin nyt mainittuihin. Metallistakin alkaa muuten löytyä sävyjä (suuriakin kontrasteja!), kun vaan tutustuu. Ymmärrän kyllä toisaalta varsin hyvin myös sen, jos ei vain kolahda - eihän silloin edes halua tai jaksa niin kauheasti väkisin perehtyäkään! (Mut Oceaniin kantsii kyl tutustua!
Rankkaa kamaa, mut ihan täyttä asiaa!)
Syksy on mullakin musiikillisten äärimmäisyyksien aikaa: joko tosi muovista ja superpirteää - tai sitten äärisynkkää. Ehkäpä mä voisin perehtyä myös Kylieen lähiaikoina! Mun musiikkimaku on käytännössä rajaton, mut toisaalta rajoittuu hyvinkin vahvasti marginaaleihin. Esim. mainstream-pop (tai metallikaan) kolahtaa vain ihan ääriharvoin. Mistä sitten johtuukaan.
Elina, kiitti ystäväni!! Ja harmi että aikaisempi kommenttisi katosi avaruuksiin.
Ulverin visuaalit on tosiaan hienoja - kiitti kun pistit linkkiä. Metallimusan visuaaleista mulla onkin tarkoitus lähiakoina postata vähän enemmänkin; kiintoisa aihepiiri!
Miten mahdollista et tämmöne bändi on menny multa ihan ohi? Kiitos tästä
mul on kans varmaan traumaa lapsuudest ku isoveli kuunteli rankempaa kamaa. toisaalta mua on koitettu sivistää illanistujaisis ja tulos on vaan se et kun satyriconin now, diabolical alkaa soimaan men navettaa istuu yksin..
mut testaan kyl et miten toimii ocean. lupaan.
Elinalle vielä: oon nyt hiukan tutustunut Ulveriin - tykkään meiningistä kovasti, joten thanks for the tip!!
Ulver tulee muuten Nosturiin helmikuussa. Olisin halunnut mennä tsekkailemaan meininkiä ihan paikan päälle, mutta liput näyttävän menneen heti.
Katja, ole hyvä vain! Tsekkaapa esim. biisit Untimely Meditations sekä Mount Sorrow (Proterozoic-levyltä). Aivan loistavaa kamaa!
Jaakko, heh, Satyriconin kanssa mulla menee ihan totaalisesti hermo. Joten vaikka et siitä diggaisikaan, jokin muu voisi kenties silti kolahtaa. Noita Katjalle suosittelemiani biisejä suosittelen sullekin alkajaisiksi!