Mitä luksus merkitsee? Entä mikä on unelmien vaatteen “oikea” hinta? Vaatteiden laatu ja erityisesti hinnanmuodostus ovat kysymyksiä, jotka ovat viime aikoina mietityttäneet minua kovasti. Enkä taida olla ainoa, sillä samaa aihetta ovat sivunneet monet muutkin bloggarit. Esimerkiksi Stellageellä näkökulma asiaan on lähtökohtaisesti toinen, mutta tuotannon ekologisuudesta ja eettisyydestä päädytään yleensä viime kädessä aina samaan lopputulokseen, tuotteen hintaan. Miten paljon lopulta olemme valmiita maksamaan inhimillisistä tuontanto-olosuhteista, yrityksen suunnittelu- ja tuotantoprosessien läpinäkyvyydestä (josta Kamichakin kirjoittaa) tai materiaaleista?
Vastaus on ilmeisesti: emme juuri mitään. Kaikki pitäisi saada halvalla, mieluiten tosi halvalla. Halpatuotanto ja siihen liittyvät eettiset pulmat ovat tietenkin oma kysymyksensä. Vähemmälle huomiolle jäävä, mutta tänä päivänä sitäkin olennaisempi kysymys, ovat alennusmyynnit – nehän eivät välittömästi vaikuta niinkään valmistusprosessin alkupäähän, mutta näkyvät sitäkin nopeammin vähittäiskaupan tasolla ja kuluttajapinnassa.
Alennusmyyntien suhteen on viime vuosien aikana koettu järisyttävä muutos. Kuka teistä ostaa enää mitään täysihintaisena? Minä tajusin taannoin kaupassa, että mukaan tarttunut musta neulemekko (joka sekin maksoi vain muutaman kympin), oli TODELLA pitkään aikaan ensimmäinen täysihintainen vaateostokseni joitakin alusvaatteita lukuunottamatta. Erityisesti nettikaupat ovat tuoneet aivan uuden tason ale-kyttäilyyn. Eksklusiivisetkin vaatemerkit ovat tänä päivänä jopa kaltaisteni tyhjätasku-recessionistojen saavutettavissa, kiitos netin loputtomien outlet-valikoimien ja -110% houkutusten. Ja jos on tottunut saamaan vannoteninsa ja owensinsa muutamalla kympillä, ei juuri houkuttele maksaa kamoista niiden lähtöhintoja.
Kuluttajalle tämä on tietenkin loistomeininkiä. Millaisia löytöjä olenkaan onnistunut viime vuosina tekemään! Eihän minulla on mitään väliä sen suhteen, onko hankkimani paita uusinta mallistoa vai viiden vuoden takaista: lempisuunnittelijani eivät onneksi tee hetken trendeihin suunnattua kamaa, vaan “omaa juttuaan”, joka ei vanhene mihinkään. Toki tarjousten ja outlet-alennusmyyntien kyttäily on aikaavievää, mutta kyllä siinä silti tuntipalkoille pääsee – kevyesti.
Mutta mitä tämä tarkoittaa vaatekaupalle? Siis heille, joiden toimeentulo riippuu omien tai toisten valmistamien vaatteiden myynnistä. Se, että kuluttajat siirtävät kulutustaan yhä enenevässä määrin alennusmyynteihin, merkitsee katteiden merkittävää hupenemista – ja samalla liiketoiminnan muuttumista kannattamattomammaksi. (Kannattaa myös muistaa, että alennusprosentit ovat viime vuosina olleet suurenemaan päin: kun suomalaisten kauppojen kausialennusmyynneissä ennen prosentit olivat alen loppupuolella -50%, mennään nykyään helposti -70% alennuksiin, jopa tämän ylikin. Jokainen joskus matikankirjan avannut pystynee helposti laskemaan, ettei näillä alennuksilla viivan alle juuri mitään jää.) Voikin pohtia, miten erityisesti pienet, erikoistuneemmat vaateliikkeet kestävät jatkuvasti kovenevat hintakilpailun.
Minä olen melkoisen paatunut ja kylmäverinen ihminen: en oikeasti tunne muuta kuin häpeämätöntä löytämisen riemua, kun poistun jonkun suurketjun myymälästä tai nettikaupasta kassissani -90% alennuksella irronnut ihanuus. Yhtä yksiselitteisen iloinen en ole ns. nuorten suunnittelijoiden alennusmyynneistä tekemistäni löydöistä. Tai: olen tietenkin superiloinen ihanasta vaatteesta, jonka olen onnistunut löytämään. Mutta samalla ahdistaa, kun tiedän, miten surkean huonon korvauksen hienon, monesti jopa uniikin vaatteen tekijä saa. Jaakon tontilla on ollut viime aikoina puhetta itse tehdyn kalleudesta, mutta samalla on sivuttu myös työn arvoa ja merkitystä tuotteen hinnalle. Työ maksaa – ja sen pitäisi voidakin maksaa. Mutta emmehän me halua maksaa. Niinpä olen esimerkiksi itse ostanut Wunderin alesta Daniel Palilloa aivan naurettavan halvalla, täysin tietoisena siitä, että tuotteen alehinnalla saa hädin tuskin vaatteen materiaalit katettua - mihinkään muuhun ei jää killinkiäkään. Ei kiva, vaikka housut ovatkin superhienot.
Vaatteessa hinnan ja laadun tulisi aina kohdata sekä kauppiasta, valmistajaa että kuluttajaa tyydyttävällä tavalla. Laatu puhuttaa paljon myös bloggareita – ihan kuten pitääkin. Kuten tarkat lukijat ehkä huomasivatkin, tämän postauksen otsikko on poimittu Lindexin syksyn suunnittelijayhteistyömalliston mainoskampanjasta. Acnen Ewa Larsson suunnitteli Lindexille hienon malliston, jota minunkin oli pakko pinkoa katsastamaan, vaikka muuten harvemmin ko. kauppaan eksyn. Paikalle päästyäni jouduin toteamaan, että omilla standardeillani mallisto oli kyllä “affordable”, mutta “luxuryä” siitä jäi puuttumaan aimo määrä. Suurin osa sinänsä kauniista vaatteista oli toteutettu hirveistä tekokuiduista – sääli, sillä Ewa Larsson tosiaan osaa leikata hienostuneen yksinkertaisia ja imartelevia malleja, joissa on hienovaraista luksusta. Halvat, hiostavat materiaalit kuitenkin vesittivät koko idean. Yksi vaatekappale silti lähti mukaan; tuo alussa mainitsemani musta neulemekko, puuvillaa ja viskoosia (Salka oli muuten päätynyt samaan vaatteeseen). Tässä mukana myös keltaiset sukkikset, hopeiset sukat, Ril’sin nilkkurit sekä Blessin hakaneula:
Tämän mekon tai tunikan ostin ns. varastohankintana ensi kesää ajatellen. Olen jo monta kesää haikaillut mustaa lyhythihaista, rennon raskaasti laskeutuvaa kesäneulemekkoa – ja koska sellaisia ei juuri kesällä ole näkynyt, ostin nyt siis pikkujoulukauteen suunnatun mekon/tunikan kesägarderobiani täydentämään.
Hieman tämän täysihintaisen hankintani jälkeen sain jälleen muistutuksen siitä, mitä todellinen luksus on – tietenkin alennushintaan. B-butikista mukaani tarttui J Porola –merkin suunnattoman upea, dekonstruktionistinen takki. Hinta – joka oli osapuilleen sama kuin Lindexin täysihintaisella mekolla…hmm - oli vähintääkin kohtuullinen: uniikki, alusta saakka käsintehty takki, joka totisesti kääntää katseet hieman toiseen malliin kuin ketjukaupan kolttu. Takki tuo mieleeni niin Watanabe- ja Miyake-fiiliksiä kuin muistumia itämaisista taistelulajeista tai rituaalivaatteista. Tunnen oloni tässä urbaaniksi samuraiksi! Olen ihan liekeissä tästä vaatteesta! Paitsi, että tiedän tietenkin, ettei tällaista vaatetta pitäisi ikinä saada tähän hintaan. Hienosta työstä pitäisi saada kunnon korvaus, asiallinen tuntipalkka.
Paitsi etten minä sitten voisi ikinä saada sitä. Ehkä minun ei siis pitäisikään saada sitä? Ehkä minun luksukseni pitäisikin syntyä niistä massatuotetuista vaatteista, joihin minulla on “oikeasti” varaa? Paitsi että, jos nekin maksaisivat sen mitä niiden oikeastaan inhimilliset tuotanto-olosuhteet ja palkat huomioonottaen pitäisi maksaa, minulla ei olisi varaa niihinkään.
Miten te ratkaisette nämä kysymykset omalla kohdallanne?
ensinnäkin tuo johannan takki on todella hieno. vau.
ja asiaan. suren noita samoja asioita ja tunnen syyllisyyttä. ja toimin silti samoin eli olen alehaukka ja iloitsen “hyvistä” (eli minun kukkarolleni hyvistä) diileistä.
mä olen tässä ihan viimeaikoina taipunut ajattelemaan, että meidän käsityksemme siitä kuinka usein meidän pitäisi saada jotain kivaa ja uutta on vääristynyt äärimmilleen. se, että ostaa kerran kuussa jotain, on jo harvinaista. se, että ostoväliä on pari kuukautta, on yhä harvinaisempaa. sen tyyppinen kulutus, jota olen mm. anun toiminnassa ihaillut, että uutta hankitaan oikeasti hyvin harkiten ja niukasti, on todella marginaalista. suuresti ihailemani serkkuni ei ole ostanut yhtään vaatetta vuosiin ja hän edustaa jo lähes käsittämätöntä ihmistyyppiä. samalla pitää muistaa, että esimerkiksi minun sosiaalinen verkostoni kuluttaa aivan toisin kuin suurin osa suomalaisista, erityisesti vaatteisiin.
mä en oikeasti usko, ettei meillä taviksilla olisi varaa luksukseen koskaan, jos tuotanto-olot paranisisivat globaalisti hyvinkin radikaalilla tavalla. siitä vain tulisi todella harvinaista, mutta olisiko se sitten kauhean paha asia?
jos ajatellaan lähihistoriaa, niin esimerkiksi omalta äidiltäni perimäni marimekot täyttävät kaikki luksuksen tunnusmerkit (joskaan eivät nimekästä kansainvälistä suunnittelijaa) laadun ja suunnittelun osalta. äitini ei ollut ostaessaan vaatteet mitenkään varakas – päinvastoin – mutta halpatuotannon olemattomuus pakotti ajattelemaan ja tekemään ostopäätökset toisin. meidän pitäisi päästä irti ajatuksesta, että on ok riistää ihmisiä sillä verukkeella, että me saamme kaikkea kivaa…
Mekko on ihana sun yllä ja tuo takki, siis oikeasti, sehän ei ole maksanut juuri mitään! Mahtava löytö siis!
Joo, eipä näillä liksoilla kyllä mistään luksuksesta voi kuin ainoastaan haaveilla, tosin jos se ostotahti olisi vaate per. puoli vuotta, silloin saattaisi olla mahdollisuuksiakin ostaa joskus joku kalliimpi designvaate tai kengät. Mutta, olen heikko materialisti, enkä mahda itselleni mitään, tietty varma tulotaso verrattuna opiskeluvuosiin on tavallaan koukuttanut minut halpabrändien maailmaan, vaikka en koekaan olevani shoppaaja mistään pahimmasta päästä ja poden huonoa omaatuntoa heikosta mielestäni.
Mulla on muuten erittäin huono alevainu, ja tavallaan ne edulliset löydöt ovat olleet niitä “huteja”, sillä monesti niiden suhteen harkinta on pettänyt. Siksi tavallaan yritän aivopestä itseäni ns. kalliimpien tuotteiden pariin, joita ei tuosta vaan ostettaisikaan, joiden kohdalla joutuu oikeasti harkitsemaan, ostaako vai ei. Sillä itseäni suunnattomasti häiritsee ne vaatteet ja asiat, jotka eivät vaan päädy käyttöön, joita en koekaan omikseni, ja valitettavan usein sitä tapahtuu juurikin edullisten asioiden suhteen. En kestä ajatusta, että turhat tavarat valtaavat asuntomme säilytystilat! Tosin tässäkin olen petrannut, sillä nykyään osaan ostaa vaatteita, joissa tiedän viihtyväni
Ehkä se mun luksus on tavallaan myöskin laatua, mielummin ostaisin kestävät, kalliit sukkikset kuin kymmenen paria halpoja, jotka hajoavat heti ensi käytössä, tai eivät muuten vaan istu tms.
Itse en ole aiemmin älynnyt tuntea hirveästi syyllisyyttä siitä, että ostan jotain nimenomaan alennusmyynnistä, mutta nyt kun sanoit niin sulla on hyvä pointti tuossa. Toisaalta voi miettiä, että olisiko ostanut sitä nuoren suunnittelijan tuotetta ikinä täysihintaisena ollenkaan, jos ei, niin haittaako se että nappaa sen alevaatteen ja suunnittelija saa edes valmistuskustannukset (tai edes osan) takaisin? En osaa sanoa. Itsestäni voin rehellisesti sanoa, että se tähän mennessä ainoa jonkinmoisen design-vaatteen tittelin omaava vaatekappaleeni oli muistaakseni 50% alessa.. (eikun onhan mulla se yksi Polkka Jamin t-paitakin!)
Lähtökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että vaatteella on hintansa ja sen pitäisi aina olla korkeampi kuin Homoämmällä, viimeistään sen jälkeen kun on vaatteita itse alusta asti tehnyt niin pitäisi tämä ymmärtää. Joskus törmää huoleen siitä, ettei kaikilla olisi enää vaatteisiin varaa jos niitä tehdessä vähennettäisiin merkittävästi ihmisten ja ympäristön riistoa. Tämä on mielestäni perusteena hieman ontuva. Vaatteiden massatuotantoa on kuitenkin ollut olemassa vasta muutaman vuosikymmenen, ja nykypäivän kaltaista hintapoljentaa vielä vähemmän aikaa, eikä sitä ennen ihmiset ole vuosisatoja alasti kulkeneet! Joskus vaatteita osattiin arvostaa, niitä korjattiin ja annettiin eteenpäin uusille sukupolville, sekä ompelutaito kukoisti. En nyt sano, että tästä tulisi - tai edes voisi - palata johonkin tilaan, jossa ihmisillä on yksi vaatekerta kaapissaan ja ehkä toinen sunnuntaikirkkoa varten, mutta hätä keinot keksii ja toiseksi; onko kausittain vaihtuva massiivinen vaatekaappi todellakin nykyään jonkinlainen perustavanlaatuinen ihmisoikeus?
Joopajoo. En ole mikään puhtain pulmunen tässä asiassa, mutta aion harkita jokaista tulevaa ostostani aina vaan tarkemmin. Tämän vuoden uutena ostetut vaatteet voin laskea yhden käden sormilla, ja kirppareiltakin olen ostanut juttuja mielestäni varsin hillitysti - tai ainakin kehitystä on tapahtunut tällä saralla.. en nyt yritä täällä jotenkin tilastoida omaatuntoani puhtaammaksi tai väittää, että tuo olisi joku megaluokan saavutus (not), mutta käsittääkseni kuitenkin jotain keskivertoa vähemmän, ja olen silti melko tyytyväinen tämänhetkiseen vaatekaappiini.
ps. toi takki on makea, varsinkin solmittuna niin kuin kolmannessa kuvassa! Ja jotenkin hauskaa törmätä Johannan vaatteeseen vaan jossain blogissa, hän valmistui siis samasta koulusta missä itse juuri opiskelen. En tunne henkilökohtaisesti mutta jotain opinnäytetyöseminaaria olin joskus seuraamassa!
Tämä on vaikea asia. Mä en tiedä. Toisaalta, ennenkuin suomalaisille vapaille journalisteille aletaan maksaa taas asiallisia palkkioita, mulla ei ole varaa ostaa täyteen hintaan edes pikkuhousuja. No kidding. Mieluummin mä sit kuitenkin ostan pienen merkin vaatteita liian suuresta alennusmyynnistä kuin halpaliikkeiden juttuja näennäisellä oikealla hinnalla.
Mä luulen, että kun “kaikki” ostavat merkkivaatteet alennusprosenteilla, se otetaan huomioon jo merkkivaatteen lähtöhintaa asetettaessa. Tämä ei tietenkään koske pieniä (suomalaisia) itse mallistonsa kasaan ompelevia kavereitten firmoja, mutta “maailmanluokan luksusbrändien” vaatteiden hinnoittelussa uskon olevan huomioitu tän lainalaisuuden. Muistan lukeneeni jo KYMMENEN vuotta sitten britti-voguesta artikkelin siitä, kuinka häviävän pieni prossa jonkun Chanelin kamasta myydään OVH:lla, siis ihan esimerkkinä, ja kyllä ne sen osaavat laskea tulo- ja menoarvioihinsa. Mun mielestä jokaisen yksittäisen kuluttajankaan ei tarvi ottaa ihan kaikkea vastuuta maailmankaupan tilasta. Osa bismeksistä menee nurin esim. laman myötä, ja sekin on vaan luonnollista. Kaikki ei vaan voi aina kannattaa.
Mä oon viime aikoina miettinyt näitä hintajuttuja taas tarkemmin, kun tuloni ovat jo pudonneet jonkin verran siitä, kun olin töissä ja ensi vuonna hoitovapaalle jäädessäni putoavat vielä reippaammin (hoitovapaa on toki itse aiheutettu tila ja tarkoituskin on, että puoliso elättää, mutta silti tulee mieleen, että eipä kaiken rahassa mittaava yhteiskunta paljon lapsien hoitamista arvosta… Helsingissä sentään kunta maksaa jonkinlaisen siivun valtion pikkurahojen päälle).
Mä olen tässä aika lailla samaa mieltä kuin Sugar Kane. Vaatekauppa on kuitenkin bisnestä, ja varsinkin luksusbrändit tietänevät aika tarkkaan, mitä myyvät, kenelle ja millä hinnalla. Ns. indie-designerit ovat tietysti asia erikseen.
Paitsi että tavaran haalimisen tahti on vinksallaan, on lopulta vinksallaan sekin, mitä ihmiset ovat valmiita tavarasta maksamaan. Henkkamaukka on halpaa, mutta huomattava osa tavarasta on paljon kalliimpaa, eikä kuitenkaan laadultaan yhtään parempaa tai paremmissa oloissa valmistettua. Silti menee kaupaksi ja hinaa yleistä hintatasoa ylöspäin.
Hyviä pointteja ja pohdintaa täällä teillä!
Vähän niinku yleisesti ja yhtäläisesti tuli vielä vielä mieleen muutamia juttuja…
Ekaksikin Stellagee puhuu tuosta vääristyneestä haluamisesta - ja sehän on just niin. Mä olen aina pitänyt näitä “en osta mitään vuoteen” hölmöilynä, mut toisaalta ei voi kieltää etteikö jokin tuollainen kokeilu saattaisi olla melko silmät avaava kokemus itsellekin. Ja mä, joka puhun tuon krymppäämisenkin puolesta, saisin kyllä vähintäänkin harventaa omia hankintojani tuntuvasti, sillä koko krymppäämisenkin alunperäinen ajatus liittyi juurikin siihen, ettei kaikkea uutta voitu koko ajan olla hommaamassa.
Sitäpaitsi: kaikkeen halpaan ja alennettuunkin menee mulla itse asiassa yhteensä ihan valtavia summia kun oikein rupean ajattelemaan… Sillä summalla ostaisi kyllä ihan oikeeta superluksustakin (esim. jonkun nuoren ja lahjakkaan suunnittelijan tuotoksen) harvakseltaan, jos vain keskittäisi enemmän yhteen ostoon.
Tuohon alennusmyynti-asiaan liittyen vielä se, et vaikka jossain määrin surettaa ostaa halvalla, en silti ajattele että kyseessä on asia, joka yksittäisen kuluttajan pitäisi ottaa kantaakseen. Ennemminkin olen huolissani ilmiöstä alaa ja sen rakennetta ajatellen. Bisnes on, joo, toki bisnestä omine lainalaisuuksineen, taantumineen kaikkineen, mutta liiketoiminnan ongelmista sukeutuu aina paljon myös sosiaalisia ongelmia. Sillä jos firmoilla alkaa mennä huonosti, moni menettää duuninsa (sekä täällä että muualla), eikä se missään tapauksessa ole meidän kenenkään etu. Toisaalta tuo Sugar Kanen esiintuoma kiinnostava pointti luksusbrändien lähtökohtaisesta ja systeemiin sisäänrakennetusta “aleajattelusta” pistää kyllä väkisinkin myös pohtimaan, miten paljon ilmaa erityisesti luksusbrändien hinnoissa onkaan!
Varpun tuoma vaatteiden vaaliminen ja korjaaminen on muuten tosi tärkeä osa krymppäämisfilosofiaa! Kyllä mä pyrinkin huoltamaan hienot ja rakkaat vaatteeni (toisaalta esim. pesulassa pesettäminen on kyllä ihan törkeän kallista!!!), mutta voisin kyllä skarpatakin tuossa vielä roimasti. Ihan liian helposti yleensäkin heitämme pois ihan käyttökelpoista kamaa nykyään.
Salka, mä olen ihan samaa mieltä tuosta, että kestävyys on luksusta!!
Oma tulotaso on seikka joka mua (sattuneesta syystä….) aina pohdituttaa. Mä olen toiminut vapaana toimittajana kuten Sugar Kane ja kärvistellyt hoitorahalla (ilman minkään valtakunnan kuntalisää, muuten!). Aina on selvitty, mutta välillä on tiukkaakin ollut. Esim. ruuasta meillä ei kuitenkaan tiukimmillakaan hetkillä ole tarvinnut säästellä, muusta kulutuksesta kylläkin. Se nyt ehkä ei niin traagista loppujen lopuksi ole kuitenkaan, kun asiaa tarkemmin pohtii…. Mut siis Anulle sanoisin sen, että lapsenhoitoa TOSIAAN ei tässä yhteiskunnassa arvosteta tipan tippaa. Niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin.
Johanna Porolasta vielä se, että hän on tuttuni B-gallerian kautta, ihana ja lahjakas tyyppi!!! Paljon terkkuja ja tsemppiä Johannalle!!
Helsingissä maksetaan kohtuullista kuntalisää varmaankin lähinnä siksi, että kunnalliset lastenhoitopalvelut ovat aivan alimitoitetut… kuntalisän (ja sen korotusten) maksaminen tulee paljon halvemmaksi kuin uusien päiväkotien perustaminen. Toisaalta Helsinki ei ota kuntalisää pois niinkuin esimerkiksi Tuusula tekee, jos lapsia kotona hoitavalla on jotain sivubisneksiä, joista tulee tuloa.
Mä en edelleenkään usko ostoslakkoihin, vaan uskon, että “ongelma” pitää kohdata silmästä silmään eikä vain kieltää sen olemassaoloa. Blogistanissa on aika monta ostoslakkoblogia, joiden sisällöstä melkoinen osa on retkahdusten ruotimista…
Kestävyys on luksusta, mutta nykyään on aika hankala löytää helmiä kaiken rojun joukosta. Mies just manaili, että melkeinpä farkut kuin farkut maksavat nykyään vähintään satasen, mutta sillä hinnalla ei saa mitään takeita siitä, että farkut kestävät kauemmin kuin pari kuukautta. Vaikka ostaisi samaa merkkiä kuin ennenkin, laatu voi yhtäkkiä olla paljon huonompi ja voi käydä niin, että muinoin kestäviksi työhousuiksi kehitellyt housut ratkeavat - eivät saumasta, vaan sauman vierestä ihan tavallisessa toimistotyössä.
Anu, muuten allekirjoitan sanomasi, mutta kestävyyden ei pitäisi olla luksusta (luksushan on määritelmällisesti jotakin ylellistä, harvoin tarjolla, jne), vaan NORMI.
Haa, niin meitä huijataan. Olen jo unohtanut, että joskus vaatteet olivat ihan oletuksena kestäviä.
Niin, kyllähän sitä kestävää nykyisinkin löytyy, mutta tarkkana saa olla.
Nuo neuleet olivat muuten minunkin suosikkejani Affordable Luxury -mallistosta - mutta kerrankin voin ylpeänä todeta, että mitään en oo ostanu!
Suosin aineetonta luksusta. Imetys in superluksusta, jolle ei ole olemassakaan rahalla saatavaa vastinetta (ja tää ei ole syyllistämistä vaan kolmen pullomuksun jälkeen ekaa rintavauvaa ruokkivan ihmisen kokemusperäistä riemua!). Luksusta tuottavat aika, rakkaus, ajattelu ja vaivannäkö.
Hoitovapaa on luksusta, joka ei näyttäydy rahana vaan mahdollisuutena edellä mainitsemiini luksuksen kulmakiviin.
Kamicha, heh, onnittelut!
Meirämmuari, joo, aineeton luksus on parasta. Mulle tosin imetys ei ollut luksusta: imetin 14 kk, sillä uskon sen olevan lapselle parasta. Itselleni se kuitenkin oli arkista puuhaa, ei mitään nautiskelua. Mutta rakkaus ja kiireettömyys (johon mahdollisuus ajatteluun juuri sisältyy!) ovat parasta luksusta - sekä hoitovapaalla ollessa, että elämässä ihan muutenkin.
Hoitovapaan jälkeen oli muuten luksusta myös palata osa-aikatöihin! Aika aikaansa kutakin.