Muotiharrastuksen eri ulottuvuuksista ja muodoista on ollut viime aikoina runsaasti puhetta (mm. Sugar Kane, Anu, Stellagee) – ja sivusinpa jo aihetta vähän minäkin. Olen monissa yhteyksissä korostanut sitä, miten en haluaisi kytkeä muotiharrastustani kulutuskeskusteluun: shoppailun, pukeutumisen ja tyylin kritiikitön yhteenkietominen (“hei, mä ostin tänään tän, nyt mä jo kyllästyin siihen ja haluunkin tuon, hei nyt ahdistaa kun ostan ihan liikaa”…) on kenties yleisimpiä, ja samalla mielestäni myös banaaleimpia tapoja lähestyä aihetta. Kuluttaminen ja ostaminen liittyvät tietenkin varsin olennaisesti vaate- ja muotirakkauteen, mutta harrastus ei redusoidu niihin!

Siitä huolimatta – tai kenties juuri siksi – ajattelin nyt poikkeuksellisesti kirjoittaa hieman juuri omasta kuluttajuudestani ja suhteestani vaatteiden hankkimiseen. Massamuodin trendit eivät ole enää pitkään aikaan tuntuneet kiinnostavilta tai ajatuksia herättäviltä. En missään tapauksessa väitä olevani kovinkaan kulutusvastainen (esimerkiksi kuluneen vuoden aikana olen ostanut vaatteita enemmän kuin kenties koskaan!), mutta lähestyn ostamista oman agendani kautta. Minulle on tärkeää, että kaikki hankintani ovat krympättäviä!

Kuinka?

Pieni käsitteellinen selvitys sallittakoon: turun murteessa verbi “krympätä” tarkoitti (ja jos minulta kysytään, tarkoittaa!) suurehkon tai merkittävän vaatehankinnan juhlistamista. Ennen wanhaanhan vaatteita ei shopattu niin taajaan kuin nykyään, joten esimerkiksi uuden ulsterin tai puvun tai hatun ostaminen oli tapaus. Krymppäämisellä tarkoitettiiin alun perin sitä, että uusi vaate otettiin haltuun juomalla ryyppy tai pari sen kunniaksi. Sittemmin krymppääminen on voinut tarkoittaa myös leivoskahveja uuden hankinnan kunniaksi.

Itselleni sopii kumpi tahansa, ryyppy tai leivos! Olennaista on joka tapauksessa, että aina kun teen uuden hankinnan, sen tulee olla leivoskahvien tai ryypyn väärti – siis tapaus. En ikipäivänä halua ostaa mitään, joka ei tuottaisi niin suurta riemua ja ihastusta, etteikö sen kunniaksi kannattaisi vähintäänkin kahvit keittää. Kun vaatehankintoihin suhtautuu näin, “ihan kivat” turhuudet jäävät kaupan rekkiin – ja toisaalta omasta vaatekaapista muodostuu vähitellen se aarrearkku, jollaista on aina toivonutkin (ja sanottakoon tässä selvyyden vuoksi, etten tietenkään aina ole suhtautunut vaatehankintoihin näin: on minulla ollut “ihan kivaa” kaapeissani ihan riittämiin minullakin! Mutta olen päässyt niistä eroon, eikä lisää ole tulossa!)

Pyrin nykyään siihen, että vaatekaappini koostuu vain omista klassikoistani (klassikoista toisaalla mm. Anu, myös Sugar Kane on pohdiskellut klassikkojen merkitystä ja olomuotoja). Näpsäkän ja napakan klassikkolistan laatiminen on minulle tosin hurjan vaikeaa, minulla kun näitä vaatekaapin peruspilareita ja klassikoita on melkoinen liuta. Osa on “itsestäänselviä” naistenlehtienkin klassikkolistoilla viihtyviä yksiköitä, kuten pikkumusta, mustat housut (minun tapauksessani aina kapealla lahkeella! luen klassikkohousuihin myös mustat farkut erilaisilla pesuilla) tai vaikkapa Harringdon-jakku. Perus-kenkäklassikoista mainittakoon vaikka mustat, veistoksellisen näyttävät juhlakengät (minun tapauksessani tätä meininkiä edustavat parhaiten ainokaiset Finskini) ja Converse-tossut.

Osa klassikoistani taas on kenties vähemmän yleisesti miellettyä klassikko-osastoa, mutta minun luokittelussani sitäkin oleellisempia vaatteita. Näitä ovat
-   viittamaiset ja valuvan runsaat taidetätijakut
-    härpäkkeet (Härpäke?? = hihaton, tunika/minimekkomittainen, mieluiten läpikuultava vaatekappale. Tällainen vaatekappale – kuten harmaa Leikisti-tunikani tai Sugar Kanen harsopaita – on paras kerrostamisvaate IKINÄ.
-    räyhäkät kukkakuosimekot ja –jakut (kuten Rinne Niinikoski by Nanso -kukkamekko ja suurikuosinen Cacharel –kukkajakku)
-    ruskeat ronskit saappaat
-    Vuokon Sumppu-mekko (Sumppu on eräs Vuokon nerokkaimpia malleja: juuri näin pussimainen vaate pitää leikata! Musta Sumppu on luottomekkoni, ja olisi mukavaa omistaa se myös jossakin räväkässä kuosissa – ja musta samettinen versio olisi myös ihana! Äskettäin näin Vuokolla myös Sumppu-takin, joka olisi heti liittynyt vaatekokoelmiini, jolleivät taloudelliset seikat olisi ikävästi tulleet väliin.)
-    Leviksen 501-farkut
-    täydelliset haaremihousut
-    haalarit (niukka malli on minun mallini. Joko pitkällä tai lyhyellä lahkeella.)
-    musta nahkahame
-    mokkahousut (pitkällinen nahkahousujen metsästykseni päättyi lopulta oivallukseen siitä, että minulle sopivin vaihtoehto on mokka. Omistan nyt yhdet huumaavan pehmoiset mokkahousut, mutta jossain hamassa tulevaisuudessa voisin haluta vielä siniset tai mustat kapealla lahkeella.)
-    niukka seitkytluinen nahkarotsi (eli ruskea mokkatakkini)
-    neulemekko (ei tietenkään millainen tahansa, vaan hienosta villasta ja/tai silkistä neulottu, melko niukkalinjainen, vähän polven päälle yltävä neulemekko. Vartaloa pehmeästi syleilevät neulemekot ovat minusta ihastuttavan sensuelleja vaatteita.)
-    shortsit yleensäkin ja “talvishortsit” erityisesti (talvishortsit = sellaiset shortsit, joita käytetään sukkahousujen tms. kanssa, esimerkkeinä mm. mokkashortsini tai villakankaiset, monen vuoden takaiset suosikki-Benettonit)
-    suurehkot, oudot riipukset, kuten hopeinen moottorisahani
-    Vuokon Pilleri-käsilaukku sekä Fjällrävenin Kånken-reppu. Pidän lähes poikkeuksetta nahkalaukuista enemmän kuin kangaslaukuista. Mutta klassikkolistallani on nimenomaan kaksi kangaslaukkua. Niin pieniä pyöreitä Pillereitä kuin käytännöllisiä ja tilavia Kånkeneitakin minulla on useissa eri väreissä. Ne ovat vaan ihan parhaita – voi sanoa, ettei päivääkään ilman näitä veikkoja!
-    Villakaulaliinat ja -kauluri by Anu. En käytä muita kuin ystäväni Anun tekemiä villaisia kaulanlämmittimiä. Talvella mikään ei peittoa näitä! Ja nyt minulla on vielä pipokin!

Lisäksi vaatekaappini selkärankana toimivat vielä muutamat tavalla tai toisella minulle erityisen mieluiset neuletakit (vaikkakaan eivät neuleet! jostain minulle tuntemattomasta syystä neulepuserot eivät käytännössä lainkaan kuulu tyyliini eivätkä siis kaappiinikaan), mustat, harmaat ja valkoiset perusteepparit sekä silkki- ja viskoosipaitapuserot monessa eri värissä ja mallissa. Neuletakit ja paitapuserot ovat loistokkaan käytännöllisiä perusvaatteita – kuka silti väittää että perusvaatteen tylsä pitäisi olla? Tai persoonaton?

Olen jo vuosia ylläpitänyt klassikoistani toive- tai hankintalistaa. Vilkaisu listaan paljastaa, että himoamani vaateklassikot alkavat olla varsin hyvin ns. plakkarissa. Voisin melkein Anun tavoin julistaa vaatekaappini olevan toistaiseksi valmis. Enää ei ole lainkaan sellaisia päiviä, jolloin ei ole mitään päällepantavaa. Ja se on hyvä se. Sen sijaan siihen, että kaapissani kaikki sointuisi yhteen kaiken kanssa, en pääse – enkä edes pyri. Vaatekaappini tulee olla sen verran eklektinen että se mahdollistaa eri fiilisten ja persoonani eri puolien esiinpääsyn juuri siten kuin haluan. Ja tähän liittyen: ihan kaikki kaapissani ei istu klassikkokategoriaan, mutta rakastan kyseisiä rajatapauksia silti kiihkeästi – krympättäviä mitä krympättäviä! Kyseiset vaatteet (kuten sähkönsiniset sammarini tai kiiltävät salihousuni) ovat osastoa “räväköitä vaatekappaleita, joita ilman voisin epäilemättä elää, mutta jotka sopivat tiettyihin tilanteisiin ja fiiliksiin kuin, sanokaamme, nenä päähän”. Nämä hankin yleensä aina kirpparilta tai alennusmyyntien loppuryskäyksistä superhalvalla, enkä aio tavoistani luopua vastaisuudessakaan. Myös yllätyksiä ja ristiriitoja tarvitaan!

Jotain klassikoitakin silti vielä puuttuu – päästäänpä hyväksi lopuksi wish listinkin pariin! Meidän Pariisissa vain tänään, vain tämän kerran!

Doc Martens –maiharit. Nämä ovat olleet hankintalistalla jo ties miten pitkään: tänä syksynä jo melkein hommasin ne, mutta kalkkiviivoilla ohi kirivät kuitenkin Shabbies-saappaani, joiden täydellinen perussaappaus lumosi minut.
Solkisaappaat. Eihän tällaisia nyt ihan välttämättä tarvitse, mutta kun ne olisivat niin supermakeat! Solkia saisi olla runsaasti, mieluiten koko varren matkalta. Vivienne Westwoodin “merirosvosaappaat” ovat lajityypin loistokkain esimerkki, mutta mikäli malli olisi täydellinen, muukin kuin Westwood kelpaisi.
Hieno, musta villakankainen talvitakki. Tämähän on kaikkien naistenlehtien klassikkolistojenkin vakiokamaa. Ja ei, minulla ei tosiaan ole tällaista. Minulla on kaksi mahtavaa lammasturkkia sekä yksi fantsu sininen villakangastakki. Silti kokoelma ei ole täydellinen ilman just eikä melkein istuvaa, linjakasta mustaa villakangastakkia. En halua ostaa halpaa akryylisekoitteista, joten saan odottaa sitä oikeaa varmaan vielä vuosia. Ja vuosia.
Vihreä Barbour-öljykangastakki. Myöntäkää pois – tämä tuli puun takaa, eikö totta? Mutta satun olemaan hulluna näihin: olen entinen hevostyttö, ja Barbour tuo silmiini kuvia ratsastusseikkailuista sumuisella Englannin maaseudulla. (Minulla oli lapsena Barbourin takki ja muistan vieläkin, miten loistava se oli Turun tuulisen kosteissa talvisäissä. Äidilläni on tällä hetkelläkin käytössä klassinen Barbour, ja se on superhieno! Terkut äidille!) Haluaisin itsekin juuri sen klassisimman värin, eli vihreän: miten hienosti se toimisikaan ruutujen, valuvien villakerrosten ja saappaiden parina.
Täydellinen musta blazer. Siihen nähden miten simppeli perusvaate musta jakku on, on tosiaan kummallista etten vuosien etsiskelynkään jälkeen ole kyennyt löytämään sitä täydellisesti istuvaa, yksinkertaisen tyylikästä bleiseriä itselleni. Haluan että se on ohutta villaa. Haluan että se on niukka ja terävä. Missä ihmeessä se on?
Maailman ihanin printtimekko. Juhlavaatteisiin tulee satsattua suhteellisen vähän, kun ei niitä juhliakaan nyt niin alvariinsa ole. Ne kaksi kivaa juhlamekkoa, jotka tällä hetkellä omistan, ovat molemmat aika mustanpuhuvia, joten olisi kiva että kaapista löytyisi joku hieman heleämpi ja kenties jopa tyttömäisempi juhlamekko. Ja erityisesti kaunis printti olisi asiaa, suorastaan välttämättömyys. Erityisesti Marnin mekot saavat minut huokailemaan ihastuksesta, sillä eihän millään muotitalolla ole niin ihania värejä ja kuoseja kuin Marnilla! Mutta saattaisipa jokin hieman edukkaampikin kelvata…
Hopeinen pääkalloriipus. Tämä on ehkä vähän outoa – liittyy varmaan menneisyyteeni (ja nykyisyyteeni!) hevarina. Olen teini-ikäisestä saakka etsinyt näyttävää (mutta kuitenkin minimalistisen tyylikästä) hopeista pääkalloriipusta. Jotenkin tuntuu ettei pääkalloriipuksia taideta suunnitella minun kaltaisilleni, kun ne ovat minusta vain jotenkin niin…kauheita. Haluaisin yksinkertaisen, naturalistisen, kolmiulotteisen kallon ilman jalokivisilmiä, ilman irvistystä, ilman sarvia, ilman merirosvohattua, toisaalta myös ilman mitään pitsein kuorrutettua “pink baby skull” söpöstelyä. Ilman mitään ylimääräistä. Kallon. Onko se niin vaikeaa?

Minä olen puhunut (ja puhunut ja puhunut).

Heräsikös jotain ajatuksia, arvoisat lukijat?

Julkaistu 3. Marraskuuta, 2009, klo 12:04
Aihe: Ajattelin, Tyyli
Voit seurata kommentteja RSS 2.0-syötteen avulla. Voit kommentoida kirjoitusta tai lähettää trackback-viestin omalta sivustoltasi.